Munkki leppäkertun hahmossa

Jopas jotain. Heidelbergin pitkä kävelykatu tarjosi klassisten berliiniläisten ohessa amerikkalaista "makiaa" eli Donut Dunkinin laajan valikoiman mitä karamellimaisimpia kuorrutettuja donitseja ja munkkeja ilman ilmareikää.

Leppiksen edessä ei voinut olla sanomatta myyjälle muuta kuin muutama kappale leppäkerttuja pussiin ja kipin kapin cappucinomuki kourassa majapaikkaan muistelemaan elämäni ensimmäistä Donut Dunkin -kokemusta vuosia sitten. Ja enteilemään sitä, kuinka tämä suhteutuisi siihen. Ainakin leppis osoittautui kuvauksellisesti sympaattiseksi munkkiystäväksi.

Mutta syötävä se oli, vaikka leppis olisi voinut jäädä koristeeksikin. Olisi samalla voinut tehdä kokeen, kuinka kauan ehta ketjumunkki kestää nahistumatta huoneenlämmössä. Makukokemus oli puistattava. Makeudella ei ollut rajaa, sillä sisuksesta puolet oli jonkinlaista cremeä. Kalvakka taikina lyyhistyi kokonaan nestemäisen cremen ja leppäkerttumaisen kuorrutuksen välissä. Yritän muistaa lukea oman päivitykseni kyseisen ketjun munkeista seuraavalla kerralla, kun olen kyseisen firman luukulla, etten haksahtaisi enää uudelleen. Pisteet kuitenkin munkkikuorrutukselle.