Kunnon Ruthistus

Viikonloppuna oli työn alla Jari Salosen viime vuonna ilmestynyt dekkari Kaikki me kuolemme kerran. Kelpo dekkari, eikä suotta yksi viime vuoden kiiteltyjä suomalaisia rikosromaaneja. Erityisesti Munkkikulkuria puhuttelivat kohdat, joissa herkuteltiin munkkipossuja. Makukokemus tuli läpi sivujen!

Niinpä otin aamulla kumijalan alle, ja painelin vähän kauemmas nuuskimaan perinteisen jyväskyläläisen leipomon, Ruthin, leipomomyymälään. Yksi menneen ajan nostalgialeipomoistani on ehdottomasti Ruthin vanha puutalo keskellä Jyväskylää. Sydän itki 1990-luvun alussa, kun paikalle tuli ysärikerrostalo.

Nyttemmin leipomo näyttää lähinnä varastolta, betoniviidakoissa viihtyvän perusparatiisilta. Mutta moni kuorella koreilee, sillä leipomo punnitaan vasta, kun paperikassin herkut laitetaan kotona kahvileiväksi lautaselle. Ruthin perustuotteet ovat klassikoita, jotka leipomossa tuoksuvat ja tuntuvat tuoreilta.

Munkkipossua ei Ruthilta löytynyt, ja ne ovat näinä päivinä yllättävän harvinainen leipomoherkku, kenties liian yksityiskohtainen nykyajan dynaamiseen henkeen. Perinteisiä hillomunkkeja löytyi ja ai että ne näyttivät hyviltä. Odotusarvo nousi sekä sormikosketuksen, tuoksun, että kuoren värin, rapeuden että sokerikuorrutuksen suhteen. Pinnassa helmeili myös pari komeaa kardemummahiutaletta.

Eikä maku pettänyt. Erinomaisessa munkissa oli kuohkeutta kuin Ruthilla vuosia, mutta kuivuudesta ei ollut kuuloakaan. Hilloa oli paljon, tai itse asiassa se ei ollut kovinkaan hilloisaa, vaan enemmänkin makeutettu hyytelö, joten ainoa miinus siitä. Ylipäätänsä, hillomunkeissa toivoisi käytettävän laadukkaita  hilloja, ja erilaisia sellaisia. Munkin maun magiaa saa helposti muuttamalla hilloa.