Ameriiiiikan makiaa
Pakkohan se oli sortua,
ja vielä kahdesti, sillä mitäpä olisi matka New Yorkiin ilman piipahtamista
donitseja myllyttävässä ketjuravintolassa, jolla on miltei 20 000 toimipistettä
ympäri maailmaa. Globaalia mössöä saa siis lähes kaikkialta, ei kuitenkaan
Suomesta, jonne Dunkin’ Donuts on yrittänyt laittaa jalkaansa oven väliin siinä
onnistumatta. Kotoisat munkkiritilät näyttävät olevan melkoinen pelote
ulkomaisille munkkinurkanvaltaajille.
Donitsikahvilaan
menevä amerikkalainen teini on omalle sukupolvelleni jonkin sortin ikoninen
kuva vapaudesta, yhdessä hengailusta ja jostain herkullisesta, joka yhdistää
emansipoituvan, itselliseksi kasvan nuorison erotukseksi vanhemmista väestä,
joka mussuttaa kotona vähän vanhentuneita ja eltaantuneita munkkeja, kun ei
niitä poiskaan voi heittää. Siltä se olisi varmasti tuntunut 1980-luvun alussa,
mutta tällaisia kahviloita ei silloin Suomessa ollut.
Dunkin’ Donuts on
syöttänyt herkkunälkäisiä amerikkalaisia jo vuodesta 1950. Toimipisteitä oli
New Yorkissa runsaasti aina kunnon kahviloista kioskin kaltaisiin
ulosmyyntikojuihin, jollainen löytyi Brooklynin asuntomme metroaseman juurelta,
huolta-aseman yhteydestä. Tuli kieltämättä kotoinen olo – munkkikahvit lähihuoltsikalla?
Why not!
Näistä munkeista ei
jälkipolville tarinoitavaa syntynyt. Parasta niissä oli odotus, eli se, että
ensimmäisinä päivinä donitsikoju jätettiin rauhaan ja odotettiin sopivaa hetkeä
niiden ostamiseen ja syömiseen. Kun se hetki koitti, tuplasuklaadonitsi maistui
melko kuivalta ja kiinteiltä, jopa kahvin kanssa. Perinteisempi munkki
puolestaan valutti löysää hilloa, joka valui kuuman munkin sisältä sormen päitä
myöten, ja sisälsi pääasiassa sokeria, väriainetta ja jotain vadelmaa muistuttavaa
makua.