Ameriiiiikan makiaa

Pakkohan se oli sortua, ja vielä kahdesti, sillä mitäpä olisi matka New Yorkiin ilman piipahtamista donitseja myllyttävässä ketjuravintolassa, jolla on miltei 20 000 toimipistettä ympäri maailmaa. Globaalia mössöä saa siis lähes kaikkialta, ei kuitenkaan Suomesta, jonne Dunkin’ Donuts on yrittänyt laittaa jalkaansa oven väliin siinä onnistumatta. Kotoisat munkkiritilät näyttävät olevan melkoinen pelote ulkomaisille munkkinurkanvaltaajille. 

Donitsikahvilaan menevä amerikkalainen teini on omalle sukupolvelleni jonkin sortin ikoninen kuva vapaudesta, yhdessä hengailusta ja jostain herkullisesta, joka yhdistää emansipoituvan, itselliseksi kasvan nuorison erotukseksi vanhemmista väestä, joka mussuttaa kotona vähän vanhentuneita ja eltaantuneita munkkeja, kun ei niitä poiskaan voi heittää. Siltä se olisi varmasti tuntunut 1980-luvun alussa, mutta tällaisia kahviloita ei silloin Suomessa ollut. 

Dunkin’ Donuts on syöttänyt herkkunälkäisiä amerikkalaisia jo vuodesta 1950. Toimipisteitä oli New Yorkissa runsaasti aina kunnon kahviloista kioskin kaltaisiin ulosmyyntikojuihin, jollainen löytyi Brooklynin asuntomme metroaseman juurelta, huolta-aseman yhteydestä. Tuli kieltämättä kotoinen olo – munkkikahvit lähihuoltsikalla? Why not!

Näistä munkeista ei jälkipolville tarinoitavaa syntynyt. Parasta niissä oli odotus, eli se, että ensimmäisinä päivinä donitsikoju jätettiin rauhaan ja odotettiin sopivaa hetkeä niiden ostamiseen ja syömiseen. Kun se hetki koitti, tuplasuklaadonitsi maistui melko kuivalta ja kiinteiltä, jopa kahvin kanssa. Perinteisempi munkki puolestaan valutti löysää hilloa, joka valui kuuman munkin sisältä sormen päitä myöten, ja sisälsi pääasiassa sokeria, väriainetta ja jotain vadelmaa muistuttavaa makua.