Piippujen katveessa

Ysäriromantiikkaa etsiville Suomi on kelpo maa, myös rakennusten puolesta. Valkoinen, kaakelimainen kiilto ja erilaiset ulokkeet korkeine sisätiloineen kuuluvat jokaisen ysärillä eläneen kokemushorisonttiin. Jo silloin moneksi olleista pytingeistä on edelleen moneksi, ja harmittavan moni rapistuu paikoilleen.

Munkkikulkuri ei luonnollisestikaan ole kiinnostunut ruostuneista uppopaistokattiloista kuin museaalisessa mielessä, joten tervetuloa ysäritunnelmiin, sen arvokkuutta ja makoisuutta kunnioittaen.

Kuusankoskelle pysähtynyt Munkkikulkuri sai paikallisoppaalta vihjeen piipahtaa Kymen Paviljongilla. Kuutostien varressa oleva kokonaisuus on paitsi aikakautensa malliluomus, myös luonnonkauniilla paikalla oleva pakomatka Kymen sydämeen. Uskomaton pudotus portaita pitkin alas joelle on matka ihmisen käden jäljeltä takaisin luontoon.

Munkkikulkurilla kävi huono tuuri, koska sade paiskoi paitsi luontoa, myös terassia ja kaikkea muuta seinien ulkopuolella olevaa. Mahdollisuus aistia munkkia ulkoterassilla kävi näin, ellei mahdottomaksi, niin haasteelliseksi. Jäin sisälle, korkeiden kattojen ja rottinkituolien keitaalle.

Munkkien suosiosta kertoi jälleen vuosien varrella tutuksi tullut iltapäiväinen näky – muutama munkki suuren korin viimeisinä asukkaina. Ne kertoivat ulkomuodollaan, että oli saavuttu tummakuoristen munkkien valtakuntaan, ja se sopi Munkkikulkurille, joka valitsee usein munkkikorin vaaleimman yksilön. Nyt siihen ei ollut mahdollisuutta.

Kuoren ollessa tumma, Munkkikulkuri on erityisen tarkka taikinan mausteesta, eli kardemummasta. Ja Kymen Paviljongilla oli munkinpaistajalla maustamisen taju kohdallaan. Kardemummaa oli laitettu hipsu ellei kaksi yli normaalin ja sen seurauksena pitempään paistettuun munkkiin oli onnistuttu saamaan aromikas maku. Runsasta sokerikuorrutusta kopsuttelemalla myös sokerin makeus oli mahdollista säätä kohdalleen.