Piippujen katveessa
Ysäriromantiikkaa etsiville Suomi on
kelpo maa, myös rakennusten puolesta. Valkoinen, kaakelimainen kiilto ja
erilaiset ulokkeet korkeine sisätiloineen kuuluvat jokaisen ysärillä eläneen
kokemushorisonttiin. Jo silloin moneksi olleista pytingeistä on edelleen
moneksi, ja harmittavan moni rapistuu paikoilleen.
Munkkikulkuri ei luonnollisestikaan
ole kiinnostunut ruostuneista uppopaistokattiloista kuin museaalisessa
mielessä, joten tervetuloa ysäritunnelmiin, sen arvokkuutta ja makoisuutta
kunnioittaen.
Kuusankoskelle pysähtynyt
Munkkikulkuri sai paikallisoppaalta vihjeen piipahtaa Kymen Paviljongilla.
Kuutostien varressa oleva kokonaisuus on paitsi aikakautensa malliluomus, myös
luonnonkauniilla paikalla oleva pakomatka Kymen sydämeen. Uskomaton pudotus portaita
pitkin alas joelle on matka ihmisen käden jäljeltä takaisin luontoon.
Munkkikulkurilla kävi huono tuuri,
koska sade paiskoi paitsi luontoa, myös terassia ja kaikkea muuta seinien
ulkopuolella olevaa. Mahdollisuus aistia munkkia ulkoterassilla kävi näin,
ellei mahdottomaksi, niin haasteelliseksi. Jäin sisälle, korkeiden kattojen ja
rottinkituolien keitaalle.
Munkkien suosiosta kertoi jälleen vuosien
varrella tutuksi tullut iltapäiväinen näky – muutama munkki suuren korin
viimeisinä asukkaina. Ne kertoivat ulkomuodollaan, että oli saavuttu
tummakuoristen munkkien valtakuntaan, ja se sopi Munkkikulkurille, joka
valitsee usein munkkikorin vaaleimman yksilön. Nyt siihen ei ollut
mahdollisuutta.
Kuoren ollessa tumma, Munkkikulkuri
on erityisen tarkka taikinan mausteesta, eli kardemummasta. Ja Kymen
Paviljongilla oli munkinpaistajalla maustamisen taju kohdallaan. Kardemummaa
oli laitettu hipsu ellei kaksi yli normaalin ja sen seurauksena pitempään
paistettuun munkkiin oli onnistuttu saamaan aromikas maku. Runsasta
sokerikuorrutusta kopsuttelemalla myös sokerin makeus oli mahdollista säätä
kohdalleen.