Lörtsyä on siinä monenlaista
Viime viikkoisen Vaasa-piipahduksen
jäljiltä on oikeastaan luonnollista jatkaa litteiden munkkien äärellä ja matkata
halki Suomen Savonlinnaan. Kaupungin yhdeltä ylpeyksistä, torilta, löytyy kojujen
ja kahviloiden meri, jotka ovat nielleet sisäänsä erisisältöisiä ja kokoisia,
litteitä munkkeja, joita myös makeiksi lörtsyiksi kutsutaan.
Munkkikulkurin mielikuva sanasta
lörtsy vie kauas suomalaiseen muinaiskulttuuriin, jossa koko kylä kokoontuu
iloisina, hymyssä suin kylän kauneimmalle paikalla, pitkien pöytien äärelle
juhlimaan ja nauttimaan ruuasta, erityisesti lörtsyistä. Todellisuus on
tietenkin kaikkea muuta, sillä lörtsyn historia on suhteellisen lyhyt.
Litteän lihapiirakan kaupalliseksi tuotteeksi ideoivat Sulo
ja Fanny Strömbergin 1950-luvulla Savonlinnan seudulla. Lörtsyksi litteä,
puoliympyrän muotoinen lihapiirakka lienee taipunut savonlinnalaisen nuorison kielessä,
sillä lihapiirakan muoto, litteä ja pinta-alaltaan iso, taipui syöjänsä
kädessä, etenkin jos taikina oli sopivasti ”höyrystynyt”.
1980-luvulla lihapiirakka sai makean
muunnelmansa, eli munkin, joka sekin pääsi lörtsyjen jaloon sukuun, ja
liha-etuliitteen sijaan tuli ensin omenalörtsy ja sittemmin muita
hilloversioita. Savonlinnan torilla lörtsyjen moninaisuudeen jokainen voi
todistaa henkilökohtaisesti.
Mutta mikä makeista lörtsyistä on
paras? Munkkikulkuri ottaa yleensä omenalörtsyn, ja sellaisen, joka lämmittää
käsiä paperipussin läpi. Tuoreus on erityisen tärkeä omenahillon ja taikinan
balanssin vuoksi. Siksi omenalörtsy kannattaa käydä hakemassa suuhun
aamupäivällä. Iltapäivällä edessä voi olla pettymys, etenkin jos kuori
pullottaa paksuuttaan.
Ja parasta on, että tuoreiden
omenalörtsyjen erot leipomoiden välillä ovat niin pienet, ettei Munkkikulkuri
pety koskaan Savonlinnan torilla!