Lörtsyä on siinä monenlaista

Viime viikkoisen Vaasa-piipahduksen jäljiltä on oikeastaan luonnollista jatkaa litteiden munkkien äärellä ja matkata halki Suomen Savonlinnaan. Kaupungin yhdeltä ylpeyksistä, torilta, löytyy kojujen ja kahviloiden meri, jotka ovat nielleet sisäänsä erisisältöisiä ja kokoisia, litteitä munkkeja, joita myös makeiksi lörtsyiksi kutsutaan.

Munkkikulkurin mielikuva sanasta lörtsy vie kauas suomalaiseen muinaiskulttuuriin, jossa koko kylä kokoontuu iloisina, hymyssä suin kylän kauneimmalle paikalla, pitkien pöytien äärelle juhlimaan ja nauttimaan ruuasta, erityisesti lörtsyistä. Todellisuus on tietenkin kaikkea muuta, sillä lörtsyn historia on suhteellisen lyhyt.

Litteän lihapiirakan kaupalliseksi tuotteeksi ideoivat Sulo ja Fanny Strömbergin 1950-luvulla Savonlinnan seudulla. Lörtsyksi litteä, puoliympyrän muotoinen lihapiirakka lienee taipunut savonlinnalaisen nuorison kielessä, sillä lihapiirakan muoto, litteä ja pinta-alaltaan iso, taipui syöjänsä kädessä, etenkin jos taikina oli sopivasti ”höyrystynyt”.

1980-luvulla lihapiirakka sai makean muunnelmansa, eli munkin, joka sekin pääsi lörtsyjen jaloon sukuun, ja liha-etuliitteen sijaan tuli ensin omenalörtsy ja sittemmin muita hilloversioita. Savonlinnan torilla lörtsyjen moninaisuudeen jokainen voi todistaa henkilökohtaisesti.

Mutta mikä makeista lörtsyistä on paras? Munkkikulkuri ottaa yleensä omenalörtsyn, ja sellaisen, joka lämmittää käsiä paperipussin läpi. Tuoreus on erityisen tärkeä omenahillon ja taikinan balanssin vuoksi. Siksi omenalörtsy kannattaa käydä hakemassa suuhun aamupäivällä. Iltapäivällä edessä voi olla pettymys, etenkin jos kuori pullottaa paksuuttaan.
Ja parasta on, että tuoreiden omenalörtsyjen erot leipomoiden välillä ovat niin pienet, ettei Munkkikulkuri pety koskaan Savonlinnan torilla!

Suositut tekstit